Vihreiden puoluevaltuusto hyväksyi 1.3. Reilun muutoksen ohjelmaansa kirjauksen, jossa vaaditaan kasvuriippuvuuden purkamista. Tämä on ensimmäinen kerta, kun minkään Suomen puolueen missään ohjelmassa tunnistetaan talousjärjestelmän rakenteellinen kasvuriippuvuus ongelmana, johon pitää puuttua. 

Kasvuriippuvuus onkin todella uusi käsite politiikassa. Kasvuriippuvuudella tarkoitetaan talousjärjestelmän rakenteellista kasvutarvetta, jonka takia kasvuttomina aikoina nähdään ongelmia niin valtion taloudessa, yhteiskunnan vakaudessa kuin hyvinvoinnissa. Tämä nähdään hyvin Suomessa nyt, kun talouskasvun puuttuessa työttömyys kasvaa ja hyvinvointivaltiota romutetaan, jotta velkaantumista saadaan hillittyä. 

Kasvuriippuvuuden takia negatiiviset vaikutukset eivät vaadi talouden supistumista, vaan ongelmia syntyy jo silloin, kun kasvu pysähtyy. Kasvua ei siis tavoitella pelkästään sen takia, että sitä kautta saataisiin aikaan hyvinvointia tai muita positiivisia vaikutuksia, vaan myös sen takia, että negatiiviset vaikutukset voidaan välttää. Kasvuriippuvuus aiheuttaa tarvetta kasvattaa taloutta jatkuvasti, jotta yhteiskunnan vakautta ja hyvinvointia voidaan ylläpitää.

Kasvuriippuvuus käsitteenä nousee kasvukriittisestä ajattelusta, mutta kasvuriippuvuutta voidaan pitää ongelmallisena monista eri näkökulmista. Tässä esittelen kolme näkökulmaa kasvuriippuvuuteen: kohtuutalouden, kasvuagnostisuuden ja vihreän kasvun näkökulmat. Aloitetaan kohtuutalousajattelusta, jota itsekin edustan.

Kohtuutalouden näkökulma

Ekokriisi etenee. Ilmastokriisi, luontokato, ympäristön saastuminen ja muut ympäristökriisit muodostavat merkittävän uhan niin ihmiskunnalle kuin muullekin elävälle maailmalle. Jo seitsemän yhdeksästä planetaarisesta rajasta on ylitetty. Jotta ekokriisin katastrofaalisimmat vaikutukset voidaan ylittää, alkaa ympäristökriisien torjumisella olla kiire. 

Ekokriisin ja talouskasvun välillä on hyvin vahva yhteys. Kasvihuonekaasupäästöjen ja talouskasvun välillä tapahtunut absoluuttinen irtikytkentä (eli päästöjen lasku samalla, kun talous kasvaa) on ollut aivan liian hidasta ja usein väliaikaista. Onnistuessaankaan riittävän laaja ja nopea kasvihuonekaasupäästöjen irtikytkentä ei yksinään riittäisi: ilmastonmuutos on vain yksi osa ekokriisiä ja sen lisäksi myös kuusi muuta planetaarista rajaa on ylitetty. 

Irtikytkentää tarkastellaankin usein suhteessa luonnonvarojen kulutukseen, joka on keskeinen syy monen ympäristöhaitan taustalla ja korreloi laajemmin eri ympäristökriisien kanssa. Se ei ole täydellinen mittari, mutta parhaita olemassaolevia mittareita yhteiskunnan ekologisen kestävyyden mittaamiseen. 

Luonnonvarojen kulutus on historiallisesti kulkenut hyvin vahvasti käsi kädessä talouskasvun kanssa, eikä kansantalouden tasolla absoluuttista irtikytkentää ole missään nähty. Ottaen huomioon, että luonnonvaroja kulutetaan Suomessa noin neljä kertaa kestävän tason verran, näyttää luonnonvarojen kulutuksen laskeminen kestävälle tasolle äärimmäisen epätodennäköiseltä, ellei talouskasvusta olla valmiita joustamaan. 

Näyttääkin vahvasti siltä, että ekokriisin pysäyttäminen edellyttää jatkuvan kasvun tavoittelusta luopumista, ja tulee hyvin suurella todennäköisyydellä tarkoittamaan BKT:n supistumista. Tämä on vaikutus, joka pitää hyväksyä, koska ekokriisin pysäyttäminen ei voi odottaa. 

Tämä ei oikein toteutettuna tarkoita negatiivisia vaikutuksia hyvinvointiin. Tutkimustiedon valossa hyvän elämän edellytykset on mahdollista turvata kaikille globaalisti vain murto-osalla nykyisestä kulutuksesta. Esteeksi muodostuu kuitenkin talousjärjestelmän kasvuriippuvuus. 

Talouskasvuriippuvuuden purkaminen onkin välttämätöntä aidosti kestävän, planeetan rajoissa toimivan hyvinvointivaltion rakentamisessa. Se mahdollistaa riittävät toimenpiteet ekokriisin pysäyttämiseksi ja kulutuksen rajoittamiseksi kestävälle tasolle ilman, että hyvinvointi merkittävästi heikentyy. 

Kasvuagnostisuuden näkökulma

Kohtuutalouden ajattelutapa pitää sisällään oletuksen siitä, että ekokriisin pysäyttäminen tarkoittaisi käytännössä talouden supistumista. Tämä on tutkimustiedon valossa hyvin perusteltu näkökulma. Kasvuagnostisuudessa ajatellaan kuitenkin, ettei voida varmasti tietää, miten ekokriisin pysäyttäminen vaikuttaisi bruttokansantuotteeseen. 

Kasvuagnostisuuden näkökulmasta ensisijaista on tehdä riittävät toimenpiteet ekokriisin pysäyttämiseksi kiinnittämättä huomiota liikaa siihen, mitä bruttokansantuotteelle tapahtuu. Keskeinen ajatus on, että huomio siirretään pois bruttokansantuotteesta, ja talouden tavoitteeksi asetetaan sen sijaan ympäristöhaittojen hillintä ja hyvinvoinnin turvaaminen. 

Hyvä esimerkki kasvuagnostisesta ajattelusta on Kate Raworthin donitsitalouden käsite, jossa ajatuksena on, että planeetan rajat muodostavat donitsin ulkokehän ja sosiaalinen perustaso muodostaa sisäkehän. Näiden väliin jää ekologisesti ja sosiaalisesti kestävä tila, jonka sisällä tulisi pyrkiä pysymään. Donitsitalous ei ota kantaa suoraan siihen, mitä BKT:lle tapahtuu tai mitä sille tulisi tapahtua. 

Donitsitalouden äiti, Kate Raworth, kritisoi silti vahvasti kasvuriippuvaista talousjärjestelmää, koska se on este aidosti kasvuagnostiselle politiikalle. Niin pitkään, kun hyvinvointivaltio ja talousjärjestelmä ovat rakenteellisesti riippuvaisia talouskasvusta, ei voida aidosti olla välittämättä siitä, mitä BKT:lle tapahtuu ekokriisin pysäyttämiseksi tehtyjen toimenpiteiden seurauksena. Siksi aito ja rehellinen kasvuagnostisuus lähtee aina liikkeelle siitä, että kasvuriippuvuus on keskeinen ongelma talousjärjestelmässä, ja kestävän hyvinvointivaltion rakentamiseksi kasvuriippuvuutta pitää purkaa.

Lopulta ero kohtuutalouden ja aidon, kasvuriippuvuutta kritisoivan kasvuagnostisuuden välillä on nähdäkseni aika pieni. Molemmissa kasvuriippuvuus nähdään keskeisenä ongelmana johon pitää puuttua, ja molemmat haluavat rakentaa aidosti planeetan rajoissa toimivan hyvinvointivaltion. 

Itse pidän kuitenkin kohtuutaloutta jossain määrin rehellisempänä lähestymistapana, koska pidän hyvin epätodennäköisenä sitä, että ekokriisin pysäyttämiseen tähtäävät toimet eivät johtaisi BKT:n supistumiseen. Lisäksi tilanteessa, jossa talouskasvu on politiikan yksi keskeisimmistä tavoitteista, pidän kasvun suoraa kritisointia äärimmäisen tärkeänä, jotta jatkuvan kasvun tavoittelusta päästään irti tilanteeseen, jossa voidaan aidosti kiinnittää huomio planeetan rajoihin ja hyvinvoinnin tuottamiseen.

Vihreän kasvun näkökulma

Monesti talouskasvusta keskusteltaessa esitetään myös se argumentti, että vaikka riittävästä irtikytkennästä ei ole todisteita, on se teorian tasolla silti mahdollista. Tämä sinänsä pitää paikkaansa: teorian tasolla ei ole mitään suoranaista estettä, joka tekisi BKT:n kasvun ilman ympäristöhaittoja täysin mahdottomaksi kaikissa tilanteissa.

Ei ole kuitenkaan mitään takeita siitä, että tällainen aineeton kasvu olisi käytännössä mahdollista. Selvää on ainakin, että mitään vastaavaa ei ole koskaan missään tapahtunut. Varsinkin tilanteessa, jossa kestävä taso on niin kaukana, on siihen pääseminen äärimmäisen hankalaa, jos talouskasvusta ei olla valmiita joustamaan. Itse pidänkin naiivina ja jossain määrin typeränä sokeaa vihreän kasvun teoreettiseen mahdollisuuteen luottamista. 

Silti, vaikka uskoisi vihreän kasvun mahdollisuuteen, on kasvuriippuvuus ongelma. 

Vallitsevan talousjärjestelmän puitteissa talous ei aina kasva. Välillä tulee taantumia, jolloin talouskasvu hidastuu, ja kriisien seurauksena talous voi jopa supistua. Suomessa talouskasvua ei olla juurikaan nähty lähes 20 vuoteen, vaikka jokainen hallitus tänä aikana on sitä tavoitellut. 

Julkisen talouden tilanne onkin tällä hetkellä hyvin hankala. Velkaantumisen hillitsemiseksi tehdään miljardisopeutuksia, työttömyys on korkealla ja pahoinvointi ja epävakaus lisääntyvät laajemminkin yhteiskunnassa. Näin tapahtuu, vaikka talous ei ole supistunut, eli vaikka periaatteessa rahaa pitäisi olla hyvinvointivaltion rahoittamiseen hieman enemmän kuin 20 vuotta sitten. Yhtälöön tietysti vaikuttaa väestön ikääntyminen, mutta se ei yksin selitä tätä, vaan taustalla on myös rakenteellinen kasvuviippuvuus. 

Vaikka ekokriisi onnistuttaisiin pysäyttämään talouskasvun jatkuessa ja muuttamatta talousjärjestelmää merkittävästi, on kasvuriippuvuus silti ongelma valtiontalouden resilienssin ja vakaan yhteiskunnan ja hyvinvointivaltion ylläpitämisen näkökulmasta. Väittäisin myös, että kasvuriippuvuuden ajama kasvun tavoittelu on myös yksi taustatekijä paineiden lisääntymiselle ja sitä kautta mielenterveyskriisille. 

Miten kasvuriippuvuutta puretaan?

Lienee siis selvää, että talousjärjestelmän rakenteellinen kasvuriippuvuus on ongelma huolimatta siitä, mitä itse kasvusta ajattelee. Teoreettisesta keskustelusta on kuitenkin hyvä päästä myös eteenpäin siihen, miten kasvuriippuvuuden purkaminen konkreettisesti onnistuisi. 

Ensin on hyvä lähteä liikkeelle siitä, mikä kasvuriippuvuutta aiheuttaa. Yksi tekijä on velka: velka kasvaa korkoa korolle, ja siksi niin yksittäisten henkilöiden, yritysten kuin valtionkin tasolla kasvuttomuus vaikeuttaa velkojen takaisinmaksua. Toinen keskeinen tekijä on työttömyys: kasvuttomina aikoina työttömyys tyypillisesti lisääntyy. 

Lisäksi varallisuuden kasaantuminen ja tulo- ja varallisuuserojen kasvu aiheuttaa kasvuriippuvuutta. Se aiheuttaa epävakautta ja sosiaalisia ongelmia kasvuttomina aikoina, ja johtaa usein kasvuttomina aikoina myös pienituloisten ostovoiman heikkenemiseen. Perinteisesti talouskasvu on toiminut tietynlaisena kompromissina oikeiston ja vasemmiston välillä, kun talouskasvun tuomalla vauraudella on pystytty perustelemaan sitä, miksi tulo- ja varallisuuseroja ei tarvitse kaventaa. 

Lisäksi hyvinvointivaltion rahoitus on todella vahvasti riippuvainen kasvusta. Tämä johtuu esimerkiksi siitä, että julkisen sektorin tulot nojaavat vahvasti ansiotuloihin ja kulutusveroihin, jotka ovat hyvin suhdanneriippuvaisia. Lisäksi monet keskeiset mittarit, kuten julkisen velan suhde BKT:hen, perustuvat oletukseen talouden kasvusta. Myös eläkejärjestelmän rahoitus perustuu kasvuoletukselle. 

Tältä pohjalta voidaan hahmotella ensimmäisiä askelia kasvuriippuvuuden purkamiseksi. Esimerkiksi varallisuuden verotus on hyvä keino turvata hyvinvointivaltion rahoitus niin, ettei se ole liian vahvasti riippuvainen kasvusta: näin verotuotot riippuvat vähemmän suhdanteesta, ja samalla voidaan myös hillitä tulo- ja varallisuuseroja. Perustulo vakauttaisi kysyntää ja takaisi perustoimeentulon kaikille myös kasvuttomina aikoina. Samalla se voisi hillitä tulo- ja varallisuuseroja sekä vähentää työttömyyden sosiaalisia vaikutuksia. Työajan lyhentäminen mahdollistaisi sen, ettei kasvuttomuus välttämättä johtaisi työttömyyden lisääntymiseen, vaan työ voisi jakautua entistä tasaisemmin. 

Hyvinvointivaltion rahoituksen turvaamiseksi on esitetty myös modernia rahateoriaa, jonka mukaan valuuttasuvereenilla valtiolla (tai esimerkiksi euroalueella) rahoituksen saatavuus ei rajoita julkista sektoria. Tämä tarkoittaisi, että julkista taloutta voitaisiin tukea tarvittaessa rahapolitiikan avulla.

Kysymys on kuitenkin pohjimmiltaan äärimmäisen hankala ja menee todella syvälle talousjärjestelmän rakenteisiin. Koko talousjärjestelmä ja hyvinvointivaltio on rakennettu olettaen, että kasvu jatkuu ikuisesti, ja siksi kasvuriippuvuuden purkaminen vaatii monien asioiden uudistamista ja uudelleenajattelua. Yllä esitetyt kasvuriippuvuutta aiheuttavat mekanismit ja toimenpiteet kasvuriippuvuuden purkamiseksi ovat vasta pintaraapaisu aiheeseen.

Sen takia näiden ensimmäisten toimenpiteiden toimeenpanemisen lisäksi äärimmäisen tärkeää olisi, että saataisiin enemmän tietoa kasvuriippuvuudesta ja sen purkamisesta. Jos vihreät on ensi kevään hallitusneuvotteluissa, voitaisiin esimerkiksi vaatia hallitusohjelmaan kirjausta siitä, että tehdään laaja selvitys eri kasvuriippuvuutta aiheuttavista mekanismeista ja siitä, miten niitä voitaisiin purkaa. 

Oskari Mehtätalo

Kirjoittaja on vihreä aktiivi ja ympäristöpolitiikan maisteriopiskelija, joka kirjoittaa tällä hetkellä gradua kohtuutalouteen liittyen