Vihreä puoluevaltuusto hyväksyy uudet veropoliittiset linjaukset tänä viikonloppuna, ja Talousvihreät on ollut vahvasti mukana valmistelutyössä. Olemme järjestäneet työpajoja ja keskustelutilaisuuksia, ja aktiivejamme on ollut mukana ohjelmatyöryhmässä. Nyt puoluevaltuuston käsittelyssä oleva luonnos sisältää useita perusteellisesti työstettyjä ideoita, kuten arvonlisäveron tekemisen progressiiviseksi yhdistämällä eri verokannat yhteen ja korvaamalla ruuan alennettu ALV kaikille tasasuuruista ruokarahaa jakavalla palautusjärjestelmällä.

Kaikkia hyviä ideoita en pysty tässä esittelemään, eivätkä kaikki työstämämme ideat myöskään mahtunneet luonnokseen. Nostan tässä esiin yhden paljon keskustelua herättäneen, mutta monille suhteellisen vaikeasti ymmärrettävän idean, josta viime metreillä on tehty esitys lisättäväksi vero-ohjelmaamme: pääomatuloverotuksen ns. varallisuustilimallin. Toimikoon tämä esimerkkinä siitä, millaista keskustelua ohjelmapaperiemme takana on.

Varallisuustilimallin idea on yhdistää ansio- ja pääomatuloverotus siten, että pääomatulojen tyypilliset erityispiirteet (kuten suuri vuosittainen vaihtelu, pääoman sitoutuminen ja inflaatio) tulisivat huomioiduksi neutraalilla tavalla. Alla on esitelty mallin idea kuvan muodossa. Malliin ehdotetaan myös tiliin kohdistuvaa varallisuusveroa.

Mallissa varallisuustilille tehtävät sijoitukset saisi vähentää tuloverotuksessa, mutta sitten vastaavasti kaikki tililtä tehdyt nostot olisivat saman veron alaisia. Pääoman tuotto, kuten myös sijoituksen tekemiseen käytetty osa ansiotulosta, tulisi siten verotetuksi verovelvollisen itse valitsemana ajankohtana. Voidaan ajatella mallin verottavan ainoastaan sellaista osaa tuloista, joka verovelvollisen on mahdollista käyttää omaan kulutukseensa. Siksi mallia usein kutsutaan myös “progressiiviseksi menoveroksi”.

Puoluevaltuuston pitäisi nyt siis päättää kantansa, ottaako se tämän idean ohjelmaansa. Oma kantani on kaksijakoisen kriittinen: Näen mallissa teoreettisia hyveitä, mutta olen skeptinen, voiko se tuottaa hyötyä verotulojen kasvattamisen (tai edes pitämisen ennallaan) ja kannustevaikutusten parantamisen välisessä optimoinnissa.

Varallisuustilin edeltäjät – onko mikään oikeastaan toiminut?

Tarkastellaan hiukan, millaisia “esiversioita” kaikenkattavasta varallisuustilistä on ollut, ja miten niiden kanssa on käynyt.

1990-luvulla vapaaehtoisten eläkevakuutusten kauppa kävi kuumana. Tästä buumista hyötyivät ainakin niitä myyvät vakuutusyhtiöt, sillä selkeän veroedun hyvätuloisille tarjoavaa tuotetta oli heppo myydä. Myyntiargumenttina oli oikeastaan juurikin elinkaariverotuksen tasaaminen eri elämänvaiheissa: uransa huipulla oleva korkeapalkkainen vakuutuksenottaja saattoi laskea saavansa välittömästi tekemästään sijoituksesta 60% suuruusluokkaa olevan verovähennyksen, kun taas odotuksissa oli merkittävästi alhaisempi veroprosentti sitten aikanaan eläkkeellä varoja nostettaessa.

Nämä eläkevakuutukset siis tarjosivat pitkälti sitä, mitä vihreiden pohdinnassa oleva varallisuusmallikin: mahdollisuutta tasata tulojaan eri elämänvaiheissa ja siten pienentää progression vaikutusta yksittäisinä verovuosina. Huomattavaa on kuitenkin, että tällaista verosuunnittelumahdollisuutta tarjotessaan, ne väistämättä pienensivät verotuksen kokonaisprogressiota: huipputuloiset saivat lykätä osan verotuksestaan sellaiselle vuodelle, jolloin verotus on kevyempi.

Vapaaehtoisista eläkevakuutuksista lopulta luovuttiin, enkä usko että vihreistä monikaan haikailee niiden perään, juuri niiden hyvätuloisia suosivan luonteen vuoksi.

Seuraava yritys oli PS-tilijärjestelmä, joka periaatteessa edelleen on olemassa. Tämä oli kuitenkin jotakuinkin täydellisesti epäonnistunut hanke, sillä veroedun jäädessäc laihemmaksi näitä ei ostanut käytännössä juuri kukaan. Syytä voi hakea liian tiukoista ehdoista – kyseessä oli pitkälti normaaliin sijoittamiseen rinnastuva tuote, jonka tuoton ja pääoman kuitenkin saa nostaa vasta (nuoremmille ikäluokille yhä kauemmas liukuvassa) eläkeiässä. Verokohtelultaan PS-tiliä voi pitää neutraalina, sillä verovähennysoikeus ja aikanaan sijoitusten noston verotus menevät molemmat suhteellisen kiinteän pääomatuloverokannan mukaan. Pääomatuloveroprosentti on kuitenkin 2000-luvulla noussut, joten ne, jotka kieltäytyivät kyseisestä tuotteesta poliittisen riskin vuoksi, ovat ehkä olleet oikeilla jäljillä.

Paremman suosion on saanut osakesäästötili, jonka kohteena ovat suorat sijoitukset pörssiosakkeisiin. Siinä ei ole mitään rajoituksia nostojen suhteen, mutta ei toisaalta myöskään verovähennysoikeutta sijoituksia tehdessä. Tällä tuotteella voi nähdä hyviä ja huonoja puolia. Sen voi katsoa edistävän kansankapitalismia tekemällä sijoittamisen aloittamisen helpoksi (pienenä yksityiskohtana vaikka se, että tilillä olevat pienet osakesijoitukset eivät sotke vaikkapa opiskelijan tukioikeuksia). Toisaalta se on pääosin suhteellisen hyväosaisten verosuunnitteluväline, ja voi kysyä optimoiko se oikeastaan verotuksen tuoton ja kannustehaittojen tasapainoa.

Yhteenvetona näistä aiemmista kokeiluista voisi ottaa opiksi, että liian rajoitettu malli kaatuu siihen, ettei kukaan sitä halua käyttää, mutta liian höveli malli taas suosii lähinnä jo muutenkin hyvätuloisia. Epäilen, että esimerkiksi varallisuusveron mukanaolo voi helposti kaataa mallin suosion, vaikka se suunniteltaisiin sellaiseksi että valtion verotulot tosiasiassa laskevat.

Hyvät puolet: lähemmäs elinkaariverotusta

Hyvänä puolena varallisuustilimallissa on, että se pyrkii ratkomaan epätasaisesti jakautuvien elinkaaritulojen ongelmaa. Progressiivisen verotuksen haasteena on, että verotuksessa tuloja tarkastellaan pääsääntöisesti vuositasolla, jolloin sellainen ihminen, jonka tulot vaihtelevat suuresti vuosittain, joutuu kireämmän verotuksen kohteeksi kuin sellainen, jonka tulot ovat tasaisia ja ennakoitavia. Kokonaan tämä ongelma ei toki ratkea, vaan tili vain tarjoaa verosuunnitteluvälineen, jolla veroja voi siirtää toiseen ajankohtaan. Sellaiselle, joka pystyy luotettavasti ennakoimaan tulojensa kehitystä, tämä on erittäin edullista; sellaiselle taas, jonka tulot ovat vaikeasti ennustettavia, järjestelmästä on vähemmän hyötyä.

Valitettavasti yhteiskunnan ja talouden kannalta usein päinvastainen suosiminen olisi tarkoituksenmukaisempaa. Ne, joiden tulot ovat hyvin ennakoitu, pärjäävät kyllä ja voivat varautua tulevaan. Sen sijaan vaikkapa riskipitoista uutta liikeideaa testaamaan lähtevä yrittäjä ei kovin hyvin voi ennustaa, miten paljon hanke hänelle lopulta tuottaa. Yhteiskunnan kannalta voi kuitenkin olla, että juuri ne riskiä ottavat yrittäjät keskimäärin tuottavat enemmän lisäarvoa kokonaisuudelle. Yhteiskunnan ja verottajan kannalta suuri tuottojen vaihtelu yksilöiden välillä ei ole ongelma, jos se hajautuu lukuisiin toisistaan riippumattomiin kohteisiin, jotka yhteenlaskettuna tuottavat paljon.

Täydelliseenkin elinkaariverotukseen on toki periaatteessa mahdollista päästä. Se onnistuisi mallilla, jossa kaikki ihmisen elinaikanaan maksamat verot katsottaisiin ennakkoveroiksi, ja sitten vasta kuoleman jälkeen toteutettaisiin lopullinen verotus. Tässä mallissa tietysti olisi ilmeisiä riskejä: Toisaalta tulisi helposti luotua kannustin käyttää verottajankin osuus omaan kulutukseensa ja jättää verottaja nuolemaan näppejään tyhjän kuolinpesän kanssa. Toisaalta, jos ennakkoverotus olisi yhtään liian jäykkää, syntyisi helposti valtavia oikeusmurhia – “maksa nyt, ja saat sitten kuolemasi jälkeen palautusta” ei oikein sovi oikeustajuumme.

Verotuksen ajoituksella on merkitystä

Suurin syy, miksi itse en kannata varallisuustilimallia liittyy verojen ajoittumiseen ja epäsymmetriaan rahavirtojen aika-arvossa. Sijoittajana ymmärrän, että 1000€ tänä vuonna ja 1000€ 20 vuoden päästä eivät ole samanarvoisia, eikä tämä ero palaudu pelkästään inflaatioon tai riskittömän koron vaihtoehtoistuottoon. Mukana on hyvin olennaisesti myös arvio riskeistä ja vaatimus, että korkeammasta riskistä on oltava vastineena korkeampi odotettu tuotto.

Pitkällä aikavälillä olemme kaikki kuolleita, todetaan sijoittajapiireissä usein kuullussa hokemassa, ja tässä piilee tietty viisaus. Äärettömyyteen jatkuvia sarjoja tarkastellessa voi todeta, että todennäköisyys sille, että jokainen sijoituskohde ennen pitkää menettää arvonsa ja jokainen yritys menee konkurssiin, on jotakuinkin 100%. Jotta sijoittamisesta voisi olla sijoittajalle hyötyä (ainakaan lisääntyvien kulutusmahdollisuuksien kautta), on joskus myös kotiutettava rahaa osinkojen tai myyntivoittojen muodossa. Sama logiikka pätee myös verottajaan: jotta verottaja ylipäätään saa liiketoiminnan tuotoista verotuloja, on niitä perittävä yritysten ja sijoittajien elinkaaren aikana, ei lykättävä ikuisesti konkurssiin saakka. Tämän vuoksi myös puolustan periaatetta, että ensisijaisesti verotus pitäisi pyrkiä tekemään heti kunkin verotattavan tulon alkulähteillä, heti kun se syntyy. (Esimerkiksi yhteisövero optimoi verotuksen ja kannustehaittojen tasapainoa paremmin kuin osinkovirtojen verottaminen myöhemmin.)

Valtion näkökulmasta varallisuustili luo jokaisen yksittäisen verovelvollisen kohdalle riskin, että tehtyään hyviä tuottoja (jotka nykyisellään tuottaisivat verotuloja) hän myöhemmin tekee huonoja sijoituksia, jotka mitätöivät verotuotot. Tämä ei yksittäisen verovelvollisen kohdalla ole ongelma (hajautuksen vuoksi), mutta voi nousta ongelmaksi jos tuloksena on systemaattisesti haitallisia käyttäytymisvaikutuksia.

Verottajan ja verovelvollisen tilanteet ovat kuitenkin hyvin erilaiset. Yksittäisen ihmisen suhde omiin elinkaarituloihinsa ja niiden verotukseen on kuin talonsa firman lainojen eteen pantanneella yrittäjällä: kaikki munat samassa korissa. Verottajan (tai yleisesti julkisen talouden) suhde yksittäisen verovelvollisen asioihin on kuin hyvin hajautettua sijoitussalkkua hoitavalla portfoliosijoittajalla: olennaista ei ole yksittäisen sijoituksen tuotto, vaan millainen kokonaisuus niistä muodostuu. Silti edes verottajalle tulevaisuuteen lykätyt verotulot eivät täysin palaudu riskittömällä vaihtoehtoistuotolla (esim odotetulla valtionvelan korolla) diskontattuihin nykyarvoihin. Yksi hyvä testi tälle on kysyä: hyväksyisivätkö velkojat näitä tuloja lainojen vakuudeksi? Valtio toki yleensä saa lainaa ilman vakuuksiakin, mutta väitän, että rahoitusmarkkinat kyllä syynäävät valtioiden budjettitasapainoja tulevaisuudenäkymineen, eivätkä “teemme nyt tätä alijäämää ja saamme sitten 2050-luvulla runsaasti verotuloja” -tyyppiset tarinat ole ihan vakuuttavimmasta päästä.

Verotuksen kannustehaitat tulevat kuitenkin yksittäisten ihmisten ja yritysten käyttäytymisestä, ja näille kaukana tulevaisuudessa olevat asiat ovat vahvasti epävarmoja. Haluaisimme luoda ympäristön, jossa ihmiset haluavat ottaa riskiä ja yrittää, mutta odotettujen tuottojen lykkääminen kauas tulevaisuuteen heikentää riskinsietokykyä.

Epävarmuustekijöihin liittyy myös verotuksen taso, sillä poliittiset suhdanteet voivat muuttua, eikä hallituksella tai eduskunnalla tyypillisesti ole kuin rajallisesti valtaa oman hallituskautensa jälkeisiin muutoksiin. Sivuhuomautuksena: lykätyn verotuksen kohdalla kyseessä on eri asia kuin tavanomainen riski siitä, että seuraava hallitus voi peruuttaa edellisen tekemää lainsäädäntöä. Tavanomaisesti – niin kauan kuin takautuvaa lainsäädäntöä ei sallita – kukin hallitus voi säätää vain omaa aikaansa ja tulevaisuutta koskevia lakeja. Lykätyn verotuksen tapauksessa nyt saatujen tulojen verotus siirretään tulevaisuuteen, jolloin ne ovat myös alttiina tulevien hallituskausien aikaisille lainsäädäntömuutoksille.

Nykyjärjestelmän piilevät hyödyt

Kannattaa huomata, että nykyisellä verojärjestelmällä on myös tiettyjä piileviä hyötyjä, joista harvemmin kuulee puhuttavan.

Kuten edellä todettiin, nykyisin tuotot pääosin tulevat verotetuiksi heti kun ne syntyvät. Osin tästä seurauksena, veroja myös kerätään (esim. luovutusvoittojen tapauksessa) enimmäkseen silloin, kun verovelvolliselle syntyy rahallinen kassavirta, josta verottajan osuus on helppo laittaa syrjään. Tyypillisesti ihmisten on helpompi hyväksyä tällaiset konkreettiseen rahavirtaan perustuvat verot kuin vaikkapa laskennallisten tuottojen tai varallisuusarvojen verottaminen.

Eräänä nykyjärjestelmän hyvänä aspektina pidän myös ns. piilovarallisuusveroa, joka nykyisellään verottaa melko rankasti säilyttävää varallisuudenhoitoa. Tällä tarkoitan sitä, että riskittömien sijoitusten tuotot, jotka eivät juuri poikkea inflaatiosta, ovat pääomaveron alaisia. Esimerkiksi inflaation ollessa 2%, 2% tuoton antavassa sijoituksessa oleva omaisuus tuottaa omistajalleen vähintään 0,6% veron, vaikka reaaliomaisuus ei kasva lainkaan. Tällainen piilovarallisuusvero on huomattavasti kivuttomampi verotusmuoto kuin varsinainen varallisuusvero, joka helposti aiheuttaa kielteisiä käyttäytymisvaikutuksia. Korkeamman tuoton sijoitusten verotus voidaan samalla pitää kevyempänä, mikä parantaa yrittämisen ja sijoittamisen kannusteita.

Yhteenveto: verotuksen periaatteet jännitteessä keskenään

Kaikkiaan voidaan todeta, että kaikkia toivomiamme periaatteita ei voida noudattaa yhtä aikaa. Verotuksen progression tarkastelu koko ihmisen elinkaarella on periaatteessa oikein hyvä tavoite, mutta varallisuustili sellaisenaan ratkaisee senkin vajavaisesti. Siinä sivussa se tulee uhranneeksi periaatteen, että verotus tapahtuu mieluiten heti silloin kun verovelvollisuuden aiheuttava tulo syntyy.

Vihreiden päämääränä on perustulo, ja tähän olisi mahdollista yhdistää yksi yhtenäinen marginaaliveroprosentti. Tällöin myös varallisuustilijärjestelmän parametrit olisivat helpommin säädettävissä sellaisiksi, että se olisi edullinen sekä verovelvolliselle että (pitkällä aikavälillä) verottajalle. Epäilemättä tähän kysymykseen palataan vihreiden ohjelmakeskusteluissa vielä, riippumatta päätyykö puoluevaltuusto nyt kannattamaan mallia vai ei.

Päivitys 23.11.2025: Vihreä puoluevaltuusto hyväksyi talouspoliittisen ohjelman veropoliittisen osion 23.11.2025. Ehdotus varallisuustilistä ei ollut mukana hyväksytyssä lopullisessa versiossa.