Kesän kuuma puheenaihe on ollut kokoomuksen lähipiirilleen jakamat avustukset, erityisesti Garden Helsinki -hallihanke, jonka rinnalla on nostettu esiin myös Valmet Automotiven pelastus viime syksynä ja yleisurheilun EM-kisahanke. Yhdistävänä tekijänä kaikissa näissä on käytetty valtion rahaa kokoomuksen lähipiiriin kytköksissä olevien hankkeiden tukemiseen, eikä päätösprosessi ole ollut julkisesti läpinäkyvä.

Tapahtumien kulkua on selvittänyt mm. Helsingin Sanomat (katsaus tapahtumiin esim. täällä), ja myös Talousvihreiden omat aktiivit ovat seuraanneet asiaa valppaasti (tämä Lauri Nevanperän blogi avasi asiaa ensimmäisten joukossa). Karkeasti kyse on siitä, että Kokoomuksen lähipiiriin kuuluvat ja vaalirahoitusta lahjoittaneet tahot näyttävät saaneen omille hankkeilleen tukea omaa “kaverikaistaa” pitkin ilman tavanomaisia julkisia hakuprosesseja ja viranomaisvalmisteluja.

Hälyttävintä asiassa ei kuitenkaan ole päätöksenteon kaverikaista. Kyse ei myöskään ole siitä, että nämä hankkeet sinänsä olisivat pelkästään haitallisia tai yleisen edun vastaisia. Asian ydin on siinä, voiko valtapuoluetta rahoittamalla ja muutoin tukemalla ostaa tukea omille yksityisille liiketoimilleen. Jos haluat lukea, mitä ajattelen Garden Helsinki -hankkeesta, voit lukea alta avautuvan laatikon. Mutta tässä kirjoituksessa keskityn ennen kaikkea asian periaatteelliseen puoleen. Keskustelu päätösprosessien vaiheista voi kuulostaa helposti teknisten nyanssien nysväämiseltä, joten koitan nyt keskittyä elefanttiin huoneessa eli siihen, miksi avoimet päätöksentekoprosessit ja intressiristiriitojen ennakoiva huomioinen on aivan demokratian ytimessä.

Mitä itse ajattelen Garden Helsinki -hankkeesta ja sen tukemisesta?

Paljon näkisin kritisoitavaa: siinä näkyy vääränlainen ajattelutapa, jossa tuetaan seiniä eikä itse toimintaa. Noin periaatteessa tukisin itse aina mieluummin toimintaa — siis vaikka urheilua ja kulttuuria, ja antaisin alan toimijoiden itse valita millaisissa tiloissa toimivat. Poliitikot kuitenkin mielellään rakentavat monumentteja hinnasta piittaamatta, sen sijaan että luottaisivat markkinoihin ja hyviin hallintokäytäntöihin. Vihreät suhtautuu lähtökohtaisesti kriittisesti kaikkiin yritystukiin, niin myös tähän. Tukiperusteena tulisi aina olla jonkin positiivisen ulkoisvaikutuksen hinnoittelu, ja tätä tulisi arvioida tieteellisin kriteerein. Silti tämäkin kysymys on nyt sivuseikka.

Mistä taas ei ole kyse?
Ensinnäkin, siinä, että kokoomuksen tai muiden puolueiden lähipiirillä on liiketoimintahankkeita, ei ole mitään väärää. Ei siinäkään, että näille haetaan valtion tukia, jos se tehdään samojen yleisten periaatteiden mukaan, millä muutkin toimijat voisivat vastaavaa rahoitusta hakea. Olennaista sen sijaan on avoimuus ja läpinäkyvyys – tällaisten intressikytkösten tuominen oma-aloitteisesti esiin. Tuen myöntämisen tällaisille hankkeille tulisi olla erityisen tarkan läpivalaisun kohteena. Jos syntyy pienikin epäilys, että tuen todellisena perusteena on lojaalisuus vaalirahoittajaa kohtaan, on päätöksenteko siirrettävä sellaiselle toimijalle, jonka motiiveja voi uskottavasti pitää riippumattomana.
Garden Helsingin tapauksessa ministeriöiden virkakoineistoja voi pitää neutraaleimpina osapuolina asian käsittelyssä, ja nämä päätyivät hylkäämään hankkeen. Sen sijaan tukipäätöksen “junailivat” ja “runttasivat” pääministerin avustajat Vapaavuoren pyynnöstä ilman sen kummempia vaikutusarviointeja.

Voiko valtapuoluetta rahoittamalla ostaa tukea omille liiketoimilleen?

Tämä kysymys saattoi vielä joitakin vuosia sitten tuntua itsestäänselvyydeltä, mutta maailma on muuttunut suuntaan, jossa sen sanominen ääneen on yhä enemmän tarpeen. Donald Trumpin hallinto on normalisoinut hallintotapaa, jossa vallanpitäjä sumeilematta tekee poliittisia päätöksiä hyödyttääkseen taloudellisesti itseään, sukulaisiaan ja tukijoitaan. Olimme vielä jokin aika sitten tottuneet ajattelemaan, että tällaista tapahtuu lähinnä Venäjän kaltaisissa maissa tai ns. banaanivaltioissa, mutta nyt siitä on tullut myös maailman suurimman talousmahdin ja länsimaisten demokratioiden entisen tukipilarin arkipäivää (asiaa on avattu esimerkiksi täällä: https://www.hs.fi/tutkiva/art-2000011791441.html). 

Esimerkkejä riittää, aina käsittämättömästä Gaza-suunnitelmasta lähtien, jossa ajatuksena oli käytännössä ajaa kaupungin 2 miljoonaa asukkasta maanpakoon ja muuttaa alue kultaisella Trump-patsaalla koristelluksi superrikkaiden lomakohteeksi. Viikko sitten taas Trump herätti huomiota saamalla FIFA:n perumaan amerikkalaispelaajan pelikiellon jalkapallon mm-kisoissa – puhtaasti urheilullinen asia, johon poliitikoilla ei pitäisi olla mitään puuttumista. Maailmanmarkkinoita dominoivat suurimmat amerikkalaisyhtiöt ja näiden henkilökohtaisestikin miljardiomaisuuksia hallitsevat johtohahmot ovat yksi toisensa perään osoittaneet erinäisin symbolisin ja taloudellisin toimin nöyryyttä ja uskollisuutta Trumpin poliittis-taloudelliselle imperiumille. Maailma lipuu siis ainakin Atlantin toisella puolella vahvasti kohti uusfeodaalista maailmanjärjestystä, jossa poliittisen vallan voi valjastaa henkilökohtaisen taloudellisen edun tavoitteluun ja toisaalta rahalla ostaa poliittista vaikutusvaltaa. Demokraattisten riippumattomuusperiaatteiden sijaan tällaista yhteiskuntaa hallitsevat keskiajalta tutut piirteet: oikeudenmukaisuuden ja yhteisesti sovittujen pelisääntöjen noudattamisen sijaan ohjaavana periaatteena on lojaalisuus henkilösuhteissa. Ihmisten ja organisaatioiden toimintaa ei arvioida sen mukaan toimivatko he oikein, vaan kenelle he osoittavat lojaalisuutta mielistelyn ja taloudellisten panosten muodossa.

Suomen ei saa antaa ajautua samaan suuntaan.

Kokoomuslaisten kiemurtelu asian kanssa vain vahvistaa epäilystä, että jauhot eivät ole puhtaat

Kokoomuslaisten kiemurtelu asian kanssa vilisee erilaisia klassisia argumentaatiovirheitä.

Esimerkiksi Vapaavuori yritti vähätellä lobbaustaan sanomalla, ettei ole töissä lobbausjärjestössä vaan projektiyhtiössä. Tämä on vähän kuin UPM:n tai Stora Enson toimitusjohtaja sanoisi poliittisen vaikuttamisyrityksen jälkeen, että ei minun toimintani voi olla lobbausta, koska meillä on lobbaamista varten myös yritysten yhteinen Metsäteollisuus ry.

Ilpo Kokkilan kohdalla taas vedottiin siihen, ettei hän edistä Garden Helsingin asiaa, koska on mukana toisessa hankkeessa. Tämäkin on erikoinen ajatus: ikään kuin lobattavat taloudelliset intressit lakkaisivat olemasta heti, jos lyö vetoa useamman hevosen puolesta yhtä aikaa.

Lupaukset talousvaikutuksista ovat lobbareiden suusta kuultuna myös varsin kevyttä kuultavaa. Virkavastuulla tehtyjen näkemysten mukaan hankkeen riskit ovat valtiolle suuret ja työllisyyshyödyt pienehköt. Kuten edellä olen todennut, tämä ei kuitenkaan ole asian ydin. Ydin on se, että pääministeri ei ole nähnyt rakenteellista korruptiota omassa ja puolueensa toiminnassa, silloinkaan kun se kävelee paraatiovesta sisään.

Kirjoittaja on Talousvihreiden puheenjohtaja.